Elän aina päivisin unikuvina
todellisuudentaju hämärtyneenä
iltaisin nukkumaankäydessä
mietin joko uskaltaisin herätä
vajota omaan tajuttomuuteeni
rehelliseen kipuun rikkirevityssä
rösöisen paloitellussa sielussani.

Päivät kuljen mukulakivikatua pitkin
kuvitellen sen olevan sileä astella
vaikka todellisuudessa sieluni
on epätasaisuuksia täynnä
tähtilumetta pihakuistilla
jonka talo on jo aikaa sitten
sortunut näkymättömiin.

Haluaisin herätä unesta
ja ensi kertaa huomata
että en ole yksinäinen
aamuvarhaisella kadulla. >